Kotikonnut

Hiirenkorvat kotikonnuille jäivät,
Niistä kylvöpäivän helposti laski,
Silloin pirtin päällä sauhussa kylpi korvat,
Joiden alla kerran oli kaski.

Nousi askel vailla murheita, eikä muisti
Niitä edes jäljestä tiennyt,
Silti hetken ilorattaissa tahtoi mieli tietää:
Tässä kotiniko lie nyt?

Katolla on kultaa, lapsuudesta asti tuttu
On meille palava.

Siellä illat istuu se, jonka surut laantu,
Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut,
Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä,
Aikoja vielä vierelläni heilut.

Kauempana kuulen, siellä kaiut tuulen
Nostaa hiljalleen jo pääta,
Eivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuusa vielä
Viime talven jäätä.

Vihtavarret kylän raitilta toivat tuoksun
Jollaista ei joka poika laita,
Silloin istui lauteilla, kävi savu joka
Kortta pitkin kotitalon maita.

Askel nousi, niitä muistoissa pidän vaikka
Häilyvä on väilillä sen tunne,
Harmaat aatteet niitä väijyä saa, vaan ei
Unhoon painu, vaikka kuljen minä kunne.

Kaikki maa on kultaa, lapsuudesta asti tuttu
On meille palava.

Siellä illat istuu se, jonka surut laantu,
Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut,
Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä,
Aikoja vielä vierelläni heilut.

Se ilmaan liitää, hiljaa siivet kuin sinessä
Kiitää lehdilläni,
Se viljat viiltää, kuultaa kerran sen
Kauneus, kunnes katoavaa on kaikki tuleva.

Siellä illat istuu se, jonka surut laantu,
Ja jonka sylissä kaiken kevään keinut,
Taidan juosta niityt kuin heilan heinäsenä,
Aikoja vielä vierelläni heilut.

Kauempana kuulen, siellä kaiut tuulen
Nostaa hiljalleen jo pääta,
Eivät illat tanssi, jos on maanneet kesäkuusa
Vielä viime talven jäätä.